On siis kevät...

 

Hakaniemen rantaan en ole kulkenut, mutta tänä keväänä on ollut aikaa kävellä näitä kotinurkkien raitteja oikein enemmänkin ja ihailla kevään saapumista. Se on vaan joka vuosi niin ihmeellistä, kun kasvit alkavat talven jälkeen puskemaan maasta ja puut kasvattavat silmujaan :)

Olen vaunulenkkien ohella päässytkin ihastelemaan kevään tuloa, leskenlehtiä ja muita ihania kevään kasveja, joita lumen alta on vähitellen paljastunut.

Suomen luonto on kaunista, mutta valitettavasti kevät tuo mukanaan myös lieveilmiöitä, nimittäin tienpientereilta näkyviin tulevat roskat. Ja niitä on paljon! Löytyy karkkipapaperia, tupakka-askia, pulloa, tölkkiä jne, jopa kassillisia pikaruokaketjujen annosten roskia, jotka on sitten tuulessa ja sateessa levinneet ympäriinsä.

Kirjoittelin tästä samasta aiheesta viime keväänäkin, mutta näköjään sapettaa jälleen sen verran että pitää tänne avautua. Eipä ole vuodessa tilanne juuri miksikään muuttunut, harmi!

Ja myönnän, että en ole itsekään täydellinen tämän roska-asian osalta: paukuttelimme uutena vuotena ilotulitteita ja kaikkia niiden jätteitä ei varmasti tullut kerättyä pois, vaikka seuraavana aamuna suurimpia roskia poimimmekin talteen. Ja kaupasta tarttuu liian usein mukaan muovikassi, vaikka kotona olisi pilvin pimen myös kangaskasseja ostosten pakkaamiseen. 

Mutta huomenna otan tyhjän muovipussin lenkille mukaani ja kerään matkan varrelle sattuvia roskia pois. Tekisitkö sinä saman omalta osaltasi?

Aurinkoista kevättä - nautitaan kauniista luonnostamme!

Itku pienestä ilosta

Kerroin edellisessä postauksessa uudesta perheenjäsenestämme, joka on tullut vauhdittamaan elämäämme. Vauva-uutinen on tullut monelle aivan yllätyksenä ja tässä vähän taustaa siihen, miksi emme odotusaikana vauvasta hirveämmin huudelleet. Teksti on kirjoitettu jo noin vuosi sitten, mutta julkaisen sen vasta nyt.

Keskenmeno - osalle sana ei herätä minkäänlaisia tuntemuksia, osalle se on voinut tuoda helpotuksen, osalle se on pahin pelko tai pettymyksen ja surun aiheuttaja.

Keskenmenoista puhutaan todella vähän, vaikka se on yleistä alkuraskaudessa. Jopa 50-60% raskauksista päätyy keskenmenoon jo ennenkuin nainen tietää olevansa raskaana. Itse osuin siihen 10-15%:n joukkoon, joilla raskaus menee kesken ennen 13. raskausviikkoa: raskaustesti on siis jo antanut positiivisen tuloksen, mutta tämän jälkeen alkio kuolee.

Tässä minun tarinani sellaisena kuin sen koin. Jos tämä tuntuu liian intiimiltä, niin voit lopettaa lukemisen tähän. Halusin kuitenkin jakaa tunteitani ja mahdollisesti olla vertaistukena jollekin, joka on kokenut tai kokemassa saman.

Raskaus tuli hieman yllättäen, mutta se oli positiivinen uutinen. Ehdimme jo iloita tulevasta perheenjäsenestä ja suunnitella, mitä se toisi tullessaan. Jos raskaus on toivottu, niin se herättää varmasti kaikissa lämpimiä tunteita, odotusta ja jännitystä. Näissä tunnelmissa mekin menimme pari viikkoa; onnellisena ja pää pilvissä.

Sitten eräänä yönä alkoi vuoto, yks kaks yllättäen ilman mitään muita oireita. Aamulla vessassa käydessäni huomasin kauhukseni, että ihan kuin olisi alkanut kuukautiset. Raskaus oli viikolla seitsemän. Samalle päivälle oli onneksi aika neuvolaan, jossa pääsin kertomaan tilanteesta. Neuvolassa rohkaistiin, että pieni vuoto voi olla ihan normaalia, eikä siitä kannata hätääntyä. Nyt ei voinut muuta kuin odottaa.


Odotin, googlettelin, vuosin - epätoivo, kauhu ja pelko kasvoi sisälläni. Yritin pysyä positiivisena: Tämä voi olla ihan normaalia, mutta sisälläni tiesin, että kaikki ei ollut kunnossa. Vuoto kesti neljä päivää ja itku tuli tuona aikana useammankin kerran.

Raskausviikolla 8 oli aika lääkäriin. Kerrottuani vuodosta lääkäri päätti samantien tarkistaa tilanteen - ultrassa ei näkynyt mitään. Siinä oli se fakta, jota oli pelännyt. Lääkäri lähetti minut kuitenkin vielä labraan, jossa tarkistettaisiin raskaushormonin taso verestä.

Kotiin päästessä tuli itku - tässäkö se nyt oli? Elämä, josta olin iloinnut ja jota olin rakastanut, oli noin vain otettu pois. Ajatukset pyöri kaikessa muussa kuin töissä, joita olisi siinä vielä pitänyt iltäpäivän aikana tehdä. Jotenkin toimin automaatiolla koko loppu päivän: hoidin työasioita sekä illalle sovitut työt. Pienet itkut ennen illan ihmisten kohtaamista, kolme tuntia iloisena, pirteänä ja tsempaavana, kunnes kotona kyyneleet pääsi taas valloilleen. Itkin illalla valtoimenaan kokkaillessani eväitä töihin seuraavaksi päiväksi.

Lääkäri oli luvannut soittaa seuraavana päivänä verikokeen tuloksista. Tiesin jo etukäteen vastauksen, olin varautunut uutiseen. Raskaushormonitasoni oli enää 9, kun se raskaana ollessa pitäisi olla tuhansia. Lääkäri sanoikin, että raskaus on mennyt kesken jo jokin aika sitten, edellisellä viikolla raskauskudos on enää vuotanut pois. En romahtanut puhelimessa, vaan sain jopa sovittua lääkärin kanssa että hän on terveydenhoitajaan yhteydessä ja pyytää häntä peruuttamaan minulle varatut ajat. Se oli siinä - faktat oli nyt selvillä ja viimeinenkin toivonkipinä ihmeestä oli haudattu.

Koko päivä töissä meni aikalailla omissa maailmoissa. Välillä kyyneleet pyrki pintaan ja piti taistella niitä vastaan. Siinä kohtaa, kun näpyttelin J:lle tekstiviestillä tilanteen, ei kyyneleitä enää voinut välttää.

Menin työpäivän jälkeen vielä jumppaan. Tunti reisien rääkkäystä ja sen jälkeen vielä pyörällä kotiin. Fyysinen kipu auttoi surussa. Omalla kohdallani toimi myös se, että en käpertynyt vain kotiin (mikä oli ensimmäisenä mielessä), vaan pysyin arjen toimissa mukana: kävin töissä, hoidin sovitut tapaamiset jne. Se auttoi, kun oli muuta ajateltavaa. Tottakai suru on mielessä, mutta kun hetkittäin on pakko ajatella muutakin, niin se vie eteenpäin.

Tällaisen tapahtuman jälkeen huomaa kaduilla, telkkarissa ja mainoksissa kaikki vauvat ja raskaanaolevat naiset. Tuntuu, että koko maailma muistuttaa siitä, mitä olet itse juuri menettänyt.

Suru tulee aalloissa. Yhtäkkiä jostain tulee kauhea menetyksen tunne ja kyyneleet pakkautuu silmiin. Ja olenkin itkeskellyt kotona useampaan otteeseen. Töissä olen saanut pidettyä itseni kasassa, tosin olen ollutkin aika paljon omissa oloissani. En halunnut kertoa asiasta, sillä en ollut kertonut raskaudestakaan vielä kenellekään. Se oli J:n ja minun juttu ja nyt tuntuu hyvältä se, että sitä ei ehdittykään vielä jakaa kenenkään kanssa.


Tapahtuneesta on nyt jonkun aikaa. Elämä menee eteenpäin: tulee vappu, tulee juhannus, tulee kesälomat, tulee syksy ja tulee joulu - tosin ilman sitä iloista odotusta, josta haaveilimme. Suru on edelleen ajoittain läsnä ja annankin sen olla. Se on osa paranemista, menemistä eteenpäin. Tämä kirjoitus on minulle yksi tapa prosessoida tapahtumaa ja käsitellä menetystä. Ehkä siitä on vertaistueksi jollekin, joka on kokenut samaa tai joka pähkäilee omaa raskauttaan.

Itkuja varten on ihmisen silmät,
vieriköön kyyneleet.
Tuleehan tuolta se toinen päivä,
kun on kepeät askeleet.

Jenni Vartiainen - Suru on kunniavieras 

Lisäys huhtikuussa 2016:

Meidän tarinamme sai siis ihan onnellisen päätöksen, sillä tulin nopeasti uudestaan raskaaksi ja tuo raskaus kantoi loppuun saakka. Aiempi keskenmeno toi koko raskausajalle kuitenkin ylimääräisen jännityksen: menisikö kaikki nyt hyvin? Jokaikinen neuvola-, ultra- ja lääkärikäynti pyöri mielessä jo etukäteen - onkohan vauvalla kaikki hyvin, kuuluuko sydänäänet, jne. Sen takia emme kertoneet asiasta kenellekään, ennen kuin raskaus näkyi jo päällepäin. Vasta viime metreillä uskaltauduin tekemään mitään hankintojakaan vauvaa varten.

Suru keskenmenosta kestää aikansa. Edelleen asia tulee ajoittain mieleen, mutta aika todellakin parantaa. Keskenmeno on aina osa minua, mutta menetyksen tunne ei ole enää niin voimakas. Asian kanssa on oppinut elemään ja päivittäiset askeleet tuntuvat taas keveiltä. Kaikissa raskauteen liittyvissä asioissa ja papereissa keskenmeno tulee näkymään myös jatkossa (myös mahdollisissa tulevissa odotuksissa), joten se on minun henkinen tatuointini, jota kannan ikuisesti mukanani.